Kävin kiukku-juoksemassa. Raivo on yksi parhaista tunnetiloista juosta. Liike on aggressiivista ja vahvaa, tosin hieman poukkoilevaa ja nykivää. Iso tunnetila pakottaa ajatukset palaamaan kroppaan ja fyysinen tekeminen katkaisee kehää kiertäneet turhauman kelat. Kiukku laantuu nopeasti, eikä kuumassa suihkussa enää muista, mikä niin kovasti ärsytti.
En ollut ennen tätä uskaltanut heittää juoksukamoja niskaan, koska Helsingin ilmanala ei ollut vielä saanut kukistettua Himalajan yskääni. Keksikukkuloilla voi vetää keuhkotaudissa, mutta kotona ei tunnu viisaalta liikkua lentsussa, sitä välttää automaattisesti turhia riskejä, vaikka täällä lääkäri on kyllä huomattavasti lähempänä.
Mutta juokseminen oli huikeaa. Olin elämäni tunnossa. Näemmä korkean paikan leiri tuottaa tulosta vaikkei olisikaan huippu-urheilija. Hauskaa oli huomata myös, että nykyinen soittolista oli rytmiltään liian hidas. Ha haa!
Jos joku olisi sanonut minulle viime keväänä, että vuoden lopussa tulet nauttimaan juoksemisesta pimeässä, tihkusateessa ja trikoissa, olisin vaatinut kyseistä henkilöä korjaamaan lääkitystään. Niin se mieli muuttuu ja onneksi saakin muuttua, olenhan sentään nainen.
Kalliosta kukkulalle 