Sydämesi on siellä, missä aarteesi on ja sinun on löydettävä se, jotta kaikella sillä, minkä olet oppinut matkallasi, olisi tarkoituksensa.
– Alkemisti
Vuosi sitten maaliskuussa liimasin päiväkirjaani kuvan Himalajalta. Leikkasin sen irti Aventura matkatoimiston mainoskuvastosta. Olen tilannut pienen kaukomatkaajan käsikirjaa jo vuosia ja kuolannut sen vuorivaellus sivujen päälle. Viime vuonna kirjoitin näin:
”Haaveilen matkan teosta kävelle, niin että sielu pysyy mukana. Että maisemat vaihtuvat vain sitä vauhtia kuin jalkani kantavat. Patikointia jonossa kohti ohutta yläilmaa, purkkiruokaa ja unta suuren taivaan kannen alla. Haluaisin ripustaa mun rukouslipun maailman katolle, antaa tuulien puhaltaa tomut sydämestäni ja hiljentyä meditoimaan mahtavissa maisemissa. Vuoret vetää mua puoleensa, niiden jylhät rinteet, joiden juuret ulottuu aina mannerlaattojen alle asti. Aurinko, tuuli, kivinen polku, makuupussi ja kova maa jalkojen alla. Ikuiset vuoret, jotka vartioivat kaikkien meidän salaisuuksia. Aika siellä on eri kun täällä, taivaanranta toisenlainen, kuin miltä se näyttää maan tasalta.”
Olen haaveillut tästä jo pitkään ja näemmä jopa varsin selkeäsanaisestikin. En olisi silti koskaan uskonut unelmani toteutuvan tällä tavalla. Osana viidentoista rohkean suomalaisen porukkaa. Ennen tämän vuoden helmikuuta en ollut koskaan edes kuullut Kapuasta. Niin se kuitenkin, joku kummallinen voima ajaa meitä kohti unelmiamme. Sydämemme taitaa olla jo perillä, se tuntee tien.
Sydän tietää tien kotiin, reitin Himalajalle. Toisin kuin stadiksi, sankskritiksi hima tarkoittaa ‘lumi’ ja ālaya tarkoittaa ‘koti’. Oli miten oli, himaa kohti kuitenkin mennään.
Kalliosta kukkulalle 