Jos ei keräänny dataa, eikä laitteet piirrä graafeja, niin menee koko lenkki ihan hukkaan.
Rakas pikkuveljeni on sitä mieltä, että juoksemisessa on jotain mieltä vain, mikäli juoksee jonkun laitteen kanssa. Värkki mittaa puolestasi aikaa, matkaa, sykettä tai nopeutta sekä piirtää satelliittien avulla karttaa, jossa on luonnollisesti huomioitu myös maaston korkeuserot. Kerääntyneen datan voi sitten kotiin palattuaan pudottaa koneelle täysin vaivattomasti ja langattomasti – tietenkin. Koneeseen tallentuneet tiedot tilastoivat kehitystäsi, piirtävät siitä erinäisiä käppyröitä ja sitä kautta voit jakaa valitsemasi tiedon sosiaaliselle yhteisöllesi. Siis miten kukaan on voinut juosta lenkkiä ennen avaruusmatkailua, satelliittiyhteyksiä tai teknisiä tekstiilejä, tosta noin vaan verkkareissa juoksemisen riemusta?! Mitä iloa siitä nyt muka olisi, että urheilusuorituksesta ei jäisi mitään käteen.
Tällainen varsin insinöörimäinen lähestyminen on itselleni jokseenkin vieras kulma elämään ja juoksemiseen, mutta pakko se on silti minunkin myöntää, että sykemittarin kanssa on helpompi seurata omaa tahtiaan. Tarkoituksenani kun on kohottaa pitkäjänteisesti nimenomaan kestävyyttä. Juostuani sykemittarin kanssa huomasin aikaisemman vauhtini olleen aivan liian luja.
Parasta tässä kaikessa on kuitenkin se, että vaihdoin sykemittarin lounaaseen miellyttävässä seurassa. Onnistuin saamaan suoritustani mittaavan värkin haltuuni sosiaalisen median kautta. Verkostoissa on siis todistetusti voimaa! Huhuilin facebookissa ylimääräisen laitteen perään ja kymmenen minuutin sisällä kaverini ilmoitteli, että hänellä on ylimääräinen Polar. Olin äärimmäisen kiitollinen.
Tämän koitoksen aikana joudun hankkimaan itselleen sellaisen listallisen varusteita, että rohkeintakin heikottaa. Kaikki, minkä onnistun haalimaan kasaan oravannahka kaupoilla, lainaamalla, lahjoituksina, kierrättämisen tai lounaskahvien varjolla, on todellakin kotiin päin. Tässä maailman ajassa tuntuu myös tärkeältä, puhumattakaan siitä, miten trendikästä se on, että harrastaa monimutkaisempaa, mutta ehdottomasti arvojeni mukaista kestävää kulutusta. Ettei kapuamiseen tarvittavia kaikkia varusteita joutuisi ostamaan uutena kaupasta. Eipä sillä, että siihen olisi mitenkään varaakaan. Köyhä joutuu käyttämään luovuuttaan, lainaamaan kaverilta ja pyytämään apua, kun kaikkia onglemia ei voikaan ratkaista vain Visaa vilauttamalla. Samalla ilmeisesti tulee lounastettua varsin mukavissa tunnelmissa ihanien kavereiden kanssa ja toivottavasti jopa tulevaisuudessa törmättyä uusiinkin tuttavuuksiin. Ei pöllömpää. Ainakaan vielä. Katsotaan sitten, kun kyselen naamakirjassa ylimääräisten Nepalin lentolippujen perään. Anyone?! 😉
Kalliosta kukkulalle 