Pää sekaisin kehityspolitiikasta

Näytin ihan räppäriltä ulkoministeriön juhlaseminaarissa.

Pääsin yhtiökumppanini kanssa seuraamaan Ulkoministeriön juhlaseminaaria pari viikkoa sitten otsikolla ”Suomen tie kehitysavusta kehityspolitiikkaan – kokemuksista oppien ja tulevaisuuteen katsoen.”

Ennen seminaaria mietin tietty työasioita liittyen sen järjestäjään, yhtiökumppanini Signmark kun on ulkoministeri Stubbin erityisedustaja vammaisasioissa ihmisoikusareenoilla vuosimallia 2010. Toisaalta mielessä pyöri heitot siitä, että kehitysapu globaalissa mittakaavassa vinouttaa taloutta, kapitalistisesti toimivat yritykset hyväksikäyttävät kehittyviä markkinoita ja niiden luonnonvaroja. Tai kovaääniset kommentit, että kehitysapuraha on poissa Suomen köyhiltä. Toisaalta oikeastaan ainoa, mihin itse voi vaikuttaa on, miten yhden, tavallista länsimaista arkea elävän auttajan panos, eli minun omien kinttujen tarjoaminen yhteiseen pottiin löytää kohteessa nepalilaisen arjen.

Minunlaiselta, 80-luvulla ”valmiiseen maailmaan” syntyneeltä, Suomen huima kehitys meinaa unohtua kokonaan. Havahdun kun kuulen seminaarissa, miten aina 60-luvulle asti Suomi oli itse kehitysapua vastaanottava maa. Ainiin! Itse asiassa Suomen talouskasvu on ollut niin vakaata, että EU:ssa on jopa paheksuttu, miten on mahdollista, että jäämme jatkuvasti kehitysaputavoitteestamme.

Kiinnostavaa oli oppia myös se, että alun perin Suomi halusi vahvasti samastua muihin Pohjoismaihin ja siksi ponnistelimme merkittävästi siirtyäksemme avun vastaanottajasta avun antajaksi muiden pohjoismaiden rinnalle. Lounaalla juttelimme Maailman Pankin kanssa työskentelevien virkamiesten kanssa, jotka sanoivat, että he ovat havainneet samaa Baltian maissa. Baltiassa halutaan indentifioitua nimenomaan Pohjoismaihin, vaikkakin vielä vaatimattomilla panostuksilla.

Ulkomainen merkkivieras Brian Atwood, joka on työskennellyt mm. Kofi Annan kanssa puhui siitä, kuinka kehittyvillä markkinoilla tarvitaan pelkkien tilisiirtojen lisäksi myös suomalaista huippuosaamista, kansalle ominaista pragmaattisuutta ja vertaansa vailla olevaa myötäelämisen kykyä. Tästäpäs me suomalaiset olimme innostuneita. Ulkomaalainen kehuu meitä!

Jännää oli oppia, että maantieteellinen sijaintimme on ollut meille myös eduksi. Olemme toimineet siltana idän ja lännen välillä ja moni rauhan sopimus on solmittu Suomessa. Meille on siis kerääntynyt osaamista myös rauhan neuvotteluista.

Kiinnostavaa oli myös kommentit siitä, että moni kokee nyt kasvavan paineen kehityspolitiikan tuloksellisuudesta, vaikuttavuudesta ja tehokkuudesta. Samaan tunnun itsekin törmääväni, kun pyydän lahjoituksia. Meneekö apu varmasti perille? Vaikuttaako se oikeasti mihinkään ja kuka sen todistaa? Ja eihän se vain kulu byrokratian pyörittämiseen?

Aika isoja linjoja ja monimutkaisilta vaikuttavia asioita yhden pienen pään käsittää. Kapuajana minun pitäisi olla mielellään huippukiipeilykunnossa, parhaimmassa tapauksessa varainhankinta strategi ja siihen päälle vielä perillä kehityspolitiikasta. Ja kun mä nyt kuitenkin satun olemaan ihan vaan mä. Kolmekymppinen naisihminen Kalliosta, joka haluaisi kantaa oman vastuunsa yhteisestä maailmasta. Eikö pointtina ollut, että tavalliset työssäkäyvät ihmiset kapuaa?! Että kelpaisikohan tämä mun apu niille nepalilaisille vaikken globaalia kehityspolitiikkaa pystykään parissa kuukaudessa ottamaan haltuun. Tai siis kelpaisinkohan se itselleni lienee oikea kysymys.

Kelpaanko Nuppu sinulle? Onko tämä riittävä panostus?

Osallistuin seminaariin kuitenkin reilusti omana itsenäni, vaikka edustinhan luonnollisesti firmaammekin. Mulla oli keltaiset pääkallokorvikset ja tennarit ja näytin ihan räppäriltä verrattuna tyylikkäisiin ja siisteihin virkamiehiin. Ups. Kaipa sitä kehityspolitiikkaa voi ymmärtää pääkallot korvissakin. Ehkä. Ensi kerralla kokeilen, meneekö paremmin perille, mikäli muistan aamulla laittaa sen kauluspaidan.