Juoksemassa myrskysäässä

Kiitos, että jätit jälkeesi niin paljon rakkautta. Se kulkee mukana sydämessä, vaikka sinä juoksetkin alavamilla poluilla.

Aina kun saan ikäviä uutisia isovanhemmistani olen krapulassa. Ei sitä tohtisi kai ääneen myöntää, koska sehän on ihan kauheaa. Jotenkin makaaberia, mutta ei se kauhistelu silti tee siitä yhtään vähemmän totta. Ihan kuin huonoihin uutisiin voisi jotenkin varautua elämällä koko ajan skarpisti tai moitteettomasti. Olisi joka hetki valpas vastaanottamaan mitkä tahansa uutiset täysin tyynenä.

Ei ole mahdollista elää täydellisesti tajuan kyllä, mutta miksi juuri tänä aamuna? Se tuntuu epäreilulta varsinkin, kun en todellakaan ole mitenkään joka aamu krapulassa, vaan juon aika harvoin. (Joidenkin mielestä nykyään jopa valitettavan harvoin, kun olen kuulema aina kuntoilemassa. Tosin oikeastaan myös siksi, että saan helposti jo muutamasta viinilasista jäätävän olon.)

No, nyt kuitenkin olen kankkusessa, kun herään aamulla tekstiviestiin äidiltäni. Edellisen kerran puhelimeni oli armollisesti akku tyhjänä sulki, mutta havahduin suloisesta unestani kamalaan päivään, kun veljeni soitti ovikelloani ja huusi postiluukusta. Tiesin silloin ja tiedän nyt.

Tuijotan puhelintani, jossa lukee ”yksi uusi viesti, mamma”. Pysähdyn. Hengitän sisään ja tunnen kuinka kipu ankkuroi minut nykyhetkeen. Päässäni jomottaa eilinen. Vatsassani velloo, mutten enää tiedä kumpi se on, eilinen vai nykyinen. Luen tekstiviestin. Vajoan takaisin lakanoihin. Käärin peiton tiukasti ympärilleni, vaikkei minulle ole erityisen kylmä. Se tuntuu turvalliselta.

Minusta ei vielä tunnu miltään. Olen hyvä tuuppimaan kaiken tuskan takaisin sinne, mistä se on tullutkin. Menetys saa sisuskaluni jotenkin ontoiksi. Tai ehkä minulla on vaan syntyjäni hämäläisen pitkät piuhat. Kestää tovin ennen kuin tieto matkaa päähäni ja sieltä sydämeeni ja lopulta uudelleen päähäni ymmärryksenä, tunteena. Isoisäni on kuollut aamuyöllä.

Odottamattomat menetykset saavat minut aina raiteiltaan. Pidän enemmän hallinan tunteesta. Jatkuvana rullaavasta harjoittelusta, Nepalin matkan selkeistä tavoitteista, jostain kontrollin illuusiosta. Kun se hajoaa, menen hetkeksi hämilleni. Sekoitan pasmani. Täytyy pysähtyä, ei voi rullata eteenpäin. Olen neuvoton. En tiedä, mitä minun tulisi alkaa, niinpä koitan lakata analysoimasta tai ymmärtämästä ja koitan olla läsnä itselleni sekä tunteilleni omissa nahoissani. Pitää päästää asiat putoamaan käsistä.

Lopetan siis kaiken tekemisen, paitsi yrittäjänä ne ihan pakolliset duunit ja kysyn, mitä sinä Nuppu tarvitset. Kuulostelen sekavia vaatimuksia sisälläni ja lopulta erotan sieltä omat toiveeni. Haluan lenkille, saunaan, uimaan ja en olla yksin tänä yötä. Niinpä pyydän apua ystävältäni.

Maisema ystäväni landella on yhtä harmaa kuin sydämeni ja myrsky tuulettaa näivettynyttä sisintäni. Raivoaisin tuskaani ulos myrskytuulelle, jos osaisin, mutta olen mykkä. Olen tyytyväinen sateesta, joka pistelee poskiani. Se tuntuu ihollani. Juoksen, kuten isoisänikin. Hän juoksi joka aamu ja meni mereen uimaan. En koskaan unohda niitä vihreitä verkkareita, en koskaan unohda hänen suuria käsiään, en koskaan unohda hänen murrettaan, en koskaan unohda, miten paljon hän rakasti.

Juoksen kroppani lämpimäksi. Kasvoilleni sataa kylmää vettä, joka sekoittuu piponi alta noruviin hikikarpaloihin jossain poskipäiden ja nenänpielien välimaastossa. Haluan olla tässä, polulla suruni kanssa, tuntea se jokaisella ihohuokosellani ja kaivata isoisääni jokaiselle hengenvedolla. Juoksen hänen kanssaan askel askeleelta. Ajantajuni katoaa. En tiedä suuntaa vieraassa metsässä. Juoksen vain eteenpäin yksi hengitys kerrallaan.

Palaan takaisin mökille ja menemme saunaan. Minusta ei vieläkään tunnu miltään. En osaa puhua. Käymme ystäväni kanssa älyllisen keskustelun siitä, mihin isoisäni kuoli. Tunteet verhotaan mekaaniseen oireiden ja syy-seuraussuhteiden vyyhtiin. Omituinen rituaali. Näin me kaksi tavallista toimistotyöläistä puhumme lääketieteellisin termein kuin parhaatkin asiantuntijat ja tulemme väistäneeksi sen, mikä on kaikkien hämäävien monimutkaisten taudinmääritelmien ulottumattomissa, minulle tärkeä ihminen on kuollut. Hän ei tule enää takaisin. Hänen kauttaan minäkin olen saanut elämän, mutta häntä ei enään ole. En osaa pukea tunteitani puheeseen, enkä jaksa enää juosta.

Herään uuteen päivään lapsiperheen turvallisessa tohinassa, jossa ei ole sijaa murehtia yksinäisyyttä. Juomme kahvia ja syömme aamiaista, kunnes tulee aika saattaa äitiäni lautalle. Haen äidin kyytiin ja hän selittää tarmokkaana jotain. En kuule. Näen vain äitini. En osaa sanoa mitään, liian monta vuotta itsenäisen naisen elämää on riisunut minut kaikista tavoista ottaa kiinni äitini kädestä.

Jättäessäni äidin kyydistä, hän silittää tukkaani. En osaa ottaa vastaan lohdutusta. Tuijotan mykkänä tietä edessäni. Äiti huikkaa hyvää juhannusta ja sulkee auton oven. Halun vain vajota jonnekin hiljaisuuteen. Ajan kotiin. Kaivaudun takaisin omaan sänkyyni, itken ja nukahdan.

Sovitaanko, että kukaan ei kuole juhannuksena. Että kesälomilla ei satu mitään pahaa. Että mökkiviikonloppuna kukaan ei riitele ja että kaikilla on koko ajan hauskaa.