Nuppu Stenros palaa palstoille

Siellä se Stenros nyt leppoistaa.

Nyt se on julkista, siitä ei voi enää perääntyä. Se on painettu lehteen, sen täytyy olla totta. Gulp. Aion kiivetä vuorelle.

Siinä se nyt lukee painettuna. “Marraskuussa Stenros tekee kuukauden matkan Nepaliin.” Tämä mystinen Stenros olenkin siis minä.  En ole vuosiin tottunut lukemaan itsestäni kolmennessa persoonassa.

Vaikka telkkariaikoina tekemieni ohjelmien promoaminen kuului tietenkin aivan luonnollisena osana työni arkeen, suhteeni haastatteluihin ei ole enää lainkaan yhtä suoraviivainen. Silloin joskus julkisuus oli osa työtäni ja suhtauduin siihen välttämättömänä pahana. Nyt se tuntuu aivan erilaiselta. Jopa yllättävän mukavalta ja jotenkin imartelevalta. Saan esiintyä jutuissa omana itsenäni edustamassa omia arvojani.

Hassua oli myös aikoinaan kohdata ihmisten reaktioita, kun “katosin” telkkarista ja lehdistä, monet kysyivät, mihin hävisin. Miten maltoin vaihtaa lupaavan telkkariurani ja siirtyä työskentelemään jonkun toisen taustalle? Aivan kuin olisi vähemmän olemassa tai näkyvissä, jos en ilmestynyt kotiinkannettuna naistenlehdessä tai toilaillut olohuoneen paraatipaikalla aukinaisessa televisiossa. Olenko nyt enemmän olemassa, kun kuvani on jälleen lehdessä? Onko tavoitteeni kavuta maailmaa paremmaksi nyt enemmän totta?

Huomaan kuinka nyt tuntuu paremmalta puhua julkisesti omista tekemisistään. Sen tuntee nahoissaan todella konkreettisesti. Mikä helpotus, minun ei tarvitse enää punnita jokaista lausettani ja koittaa kontrolloida “imagoani” tai rakentaa henkilöbrändiä taikka vetää esimerkillistä nuorisoidolin roolia. Ei ole tarpeen edustaa mitään ideologiaa, televisio-ohjelmaa, duunia tai agendaa. Leipäni ei ole riippuvainen siitä, tykätäänkö minusta, tarjotaanko minulle työtä tai mitä minusta ajatellaan. On aika nastaa jutustella toimittajien kanssa vaan elämästä ja omista ajatuksista. Hassua, aivan kuin riittäisinkin ihan vaan tällaisena kuin olen.

Huomasin pohtivani mielessäni ja ehkä jopa kysyväni toimittajalta, (en enää muista, puihuin niin paljon) että ketä kiinnostaa muka lukea horinoitani elämästä. En edusta mitään asiantuntijuutta, enkä tahoa, jolla olisi suurempi viisaus mistään. En tiedä paremmasta ruokavaliosta kohti tasapainoa, en omista joogista salatietoa tai saarnaa elämänkokemuksen opettamia ohjeita leppoistamisesta. Olen vain minä, oman elämäni ainoa asiantuntija.

Mun ja isäni välinen yhteinen, ikivanha sisäpiirivitsi on, are the pictures fine? Jos pyydän häntä lukemaan jonkun minusta kirjoitetun artikkelin, hän kuittaa sen vain kuluneella heitoilla, mitä niitä lukemaan, kunhan kuvat on hyvät. Eihän kukaan kuitenkaan jaksa lukea niitä juttuja. Joten, jos kuvat näyttää hyvältä, niin hyvin menee.

Oikeastaan heitto on meidän tapamme kuitata artikkelin yhdentevyys perheemme välisissä suhteissa. Se tarkoittaa minulle sitä, että se tyyppi, joka niissä lehtijutuissa poseeraa, en ole minä ja vaikka siellä kirjoitettaisiin, mitä tahansa, se kuka olen meidän perheessä ja isäni tyttärenä ei niistä puheista muutu.

Isäni tottui julkisuuteen oman äitinsä kautta, joka oli televisiotoimittaja, kansanedustaja ja lopulta myös poliitikon vaimo Kyllikki Virolainen. Julkisuus hyppäsi yhden sukupolven yli isoäidiltäni suoraa minulle.  Faijalleni se aiheutti vain trauman ja vasta minä koin selittämätöntä tarvetta etsiytyä isoäitini jäljissä televisiouralle kaikkien pällisteltäväksi. Näin jälkikäteen ajateltuna aivan liian nuorena.

Mutta silti minun on pakko myöntää, että jotain kummaa vetoa siinä on, että haluaa, kaikesta kamalasta huolimatta, kerta toisensa jälkeen asettaa itsensä siihen jännittävään tilanteeseen, jossa koittaa avoimesti jakaa itsestään. Että on tarve esiintyä, puhua, kirjoittaa, soittaa, laulaa ja opettaa.

Mutta ehkä toisia kohti kurottaminen on inhimillistä? Haluan pelosta huolimatta rohkeasti yrittää olla oma itseni, kertoa avoimesti mitä tunnen, etsiä yhteisiä kokemuspintoja kanssakulkijoiden kanssa ja tarjota tilaa tulla vierelle. Uskon, että joukossa on voimaa. Ja vain kurottamalla aidosta itsestä kohti toista, voi saada yhteyden. Ja yhdessä saa enemmän aikaan.

Läheiset ihmiset, jotka tuntevat minut, eivät paljoakaan hätkähdä lehtijutuista. Ainahan henkilökuva on toimittajan ja lehden näkökulma haastateltavasta. Tiedän sen itsekin toimittajana, että ohjelmalla oli usein joku teema, johon haettiin “sopivaa” ihmistä esimerkiksi antamaan samastumispintaa ja kasvot abstraktille aiheelle.

Rakas ystäväni, kutsutaan häntä vaikkapa Raimoksi, joka on tunnettu rehellisyydestään ja suorasta puheestaan, luki artikkelin ja totesi leppoistamisjutun olleen näköiseni. Hetken päästä hän kuitenkin lisäsi mietteliäänä, paitsi, että vaikutit jotenkin ihan liian rauhalliselta tuossa jutussa, siitä puuttui kokonaan sun dynaamisuus ja spontaanius. Tunsin suurta lämpöä ystäväni kauniita sanoja kohtaan. Vastasin hänelle hellästi, että olipas ihanasti sanottu ja lisäsin, tarkoitit siis varmaan, että artikkelista puuttui tyystiin minulle ominainen harhaisuus ja ailahtelevaisuus. Nauroimme. No voihan sen tietty niinkin sanoa, ystäväni makusteli. Mutta ainakaan sun elämä ei ole koskaan seesteistä ja tylsää. Mua naurattaa, että Kulttuurivihkojen kannessa, nimeni vieressä puhutaan vaihtoehtoisesta seksistä. Totta kai! Se tuo mieleeni vuosia sitten hajonneen bändimme Nerdeen. Biisimme Cold oli mukana Levottomat 3 -elokuvassa. Arvuuttelimme missä kohtaa tarinaa kappaleemme mahdollisesti soisi. Paukkauduimme innostuneina koko bändin voimin ensi-iltaan. Lopulta katselimme, kuinka musiikkimme soi naisen masturboidessa epätoivoisena salaa autossaan. Se latisti hieman innostunutta punaa kaksikymppisillä poskillamme. Onneksi episodi tarjosi rikasta maaperää, josta riittii ammennettavaksi vitsejä vuosiksi eteenpäin.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: