Sain viimeinkin Intian viisumin! Jesh. Lähtö tuntuu entistä konkreettisemmalta. Jotenkin ehkä jopa peruuttamattomalta. Gulp. Toisaalta onneksi suurin paniikki meni jo ohi. Pari viikkoa sitten tuli jäätävä ahdistus ja olin valmis perumaan kaiken. Ajattelin, että olen täysin mielipuoli ja, että isäni oli oikeassa kyseenalaistaessaan, että miksi ihmisen täytyy kiivetä vuorelle vain siksi, että se on siellä.
Onneksi eräs huumorintajuinen pesäpalloa harrastava kiharatukkainen mies kertoi minulle, että se kuuluu prosessiin. Jossain kohtaa kuulemma tulee vain se vaihe, jolloin haluaa peruuttaa kaiken, koska alkaa pelottaa ja että se menee onneksi myös ohi. Tai siis, että siitä selviää sillä, että on rohkea, vaikka pelottaa.
No nyt on viisumi, joten se näyttäisi uhkaavasti nyt siltä, että tasan kolmen viikon päästä, suunnilleen näihin aikoihin istun koneessa kohti Nepalia. Hui.
Ps. Intian suurlähetystön rappukäytävä Skattalla oli tosi kuvauksellinen. Tässä pari fotoa viisuminhakumatkalta.
Kalliosta kukkulalle 