click, click, click
Muutaman kuukauden antaumuksellisen pohdinnan jälkeen päädyin kameravalinnassani Canonin 600D-järkkäriin. Kameralla voi kuvata stillejä sekä videokuvaa ja jälki on todella kaunista. Ah. Olen ollut niin fiiliksissä! Mieleni teki jopa nukkua uuden leluni kanssa. Aivan kuten lapsena.
Kuluneena vuonna olen rohkaistunut kirjoittajana ja riemuinnut kolumnistani, mutta pakko se on myöntää, minua himottaa ilmaisuvälineenä myös liikkuva kuva. Palaan siihen, mitä olen aiemmin tarmokkaasti opetellut. Vaikka kaikki tämä insinööritiede tässä kalustohommassa tuntuukin varsin monimutkaiselta verrattuna siihen, että ottaa kynänä käteen ja kirjoittaa, niin joku tässä minua viehättää. En tiedä mikä minua vetää puoleensa, tuleeko tästä joku lopputulos (esim. pitikö tulla takki ja tuleekin hanskat) ja pääsenkö tässä mihinkään “eteenpäin”, mutta ajattelin, etten välitä analysoida sitä liikaa. Tämä tuntuu kutkuttavalta, joten antaudun sen mukaan ja olen avoin kokeilemaan.
Mietin pitkään myös vaihtoehtoa matkustaa kokonaan ilman kameraa. Ausseissa matkustin viisi kuukautta parin kertakäyttökameran voimin, koska halusin olla ensisijaisesti läsnä kokemuksissani, en etsiä parasta kuvakulmaa. On myös helppo jättäytyä ulkopuoliseksi, jos piilottaa itsensä aina jonkun laitteen taakse. Joten koitan kaikesta innosta huolimatta yrittää ensisijaisesti nauttia matkasta ja kuvata fiilispohjalta. Vaikka hienoa kokemusta on toki kiva muistella jälkeenpäin ja näyttää kuvia muillekin, kuvaaminen ei ole matkan päätarkoitus.
Aivan kuten Madalan Kalle kirjoittaa blogissaan: “Matkaa ei saisi tehdä vain linssin läpi ja paineiden ottaminen siitä miten kaikesta pitäisi saada hyvä kuva, on ikävää seurattavaa. Monin paikoin on mahdoton ihastella paikallista elämää kamera-armeijan änkiessä eturiviin vaikka väkisin välkyttelemään salamoitaan.”
Mutta kuvaaminen on kylä nastaa puuhaa. Pelkästään kävely omassa kotikaupungissa saa aivan uudenlaisia sävyjä, kun pysähtelee arjen keskellä ottamaan kuvia. Maanantaina Töölönlahdella kaverini melkein törmäsivät minuun iltakävelyllään, kun tupsahdin esiin pusikosta. Ensin he ihmettelivät kuka kumma käyskentelee kaislikossa, kunnes tajusivat, että hehän tuntevat oudon hiipparin. Kamera on mitä mainioin tekosyy seisoskella omituisissa paikoissa ja tulla esiin pöheiköistä! Se on myös hyvä syy puhella itsekseen keskellä kaupunkia. Alla videotervehdys.
Sellaista erikoislähikuvaa ja vähintäänkin taiteellinen rajaus tuli kotitaloni edustalta, mutta hei tätä pitemmälle ei se oma käsi riittänyt, eikä kauemmas iholta päässyt ilman toista ihmistä (tai omilla jaloilla seisovaa statiivia, jota en aio raahata tuhansien kilometrien korkeuteen).
Ai niin ja jos jollain Internet-velholla on hyviä ideoita, miten näitä videoita upotetaan tänne blogiin, niin saa neuvoa. Katsoin vaan nopeasti, että video-ominaisuuden lisääminen WordPress-blogiin olisi maksanut 60 dollaria. Siis enemmän kuin Nepalin viisumi. En ostanut.
Alla satoa otsikolla kameraharjoitus 1. “valo”
Ps. kiitos Jannelle päivän hyvästä IT-työstä! ❤ Ihan parasta selkokielisestä opastusta Internetin ihmeelliseen videomaailmaan!
Kalliosta kukkulalle 