Päätin antautua Haavisto-ilmiölle. Olen aikaisemmin ollut mukavuusalueellani tarkkailijan roolissa ja pitänyt kyynerän matkaa kaikenlaiseen kohkaamiseen, mutta nyt koen, että demokratia 2.0 edellyttää kansalaisiltaan osallistumista yhteisen yhteiskunnan rakentamiseen. Ja noh, Kapuan jälkeen olen aseeton, ei ole enää tekosyitä, minkä taakse piiloutua. Mikä estäisi minua toimimasta arvojeni mukaisesti.
Inspiroiduin katsellessani ensimmäisen kierroksen vaalivalvojaisia Tavastialta, ihmisillä näytti olevan aidosti todella mahtava meininki. Ilo, nauru ja hyvä tunnelma ovat usein sitä tarttuvaa sorttia. Minä halusin altistua tartunnalle. Heti, kun opiskelukaveri huuteli naamakirjassa, että apuja tarvitaan mukaan Jäähallin konserttiin, ilmoittauduin nakitettavaksi.
Oli helppo lähteä mukaan, koska järjestäjä oli tuttu ja tiesin, että hänellä, jos kenellä olisi homma hallussa. Halusin antaa vapaaehtoistyöpanokseni juuri Haavistolle ja olla mukana yhteisöllisessä pöhinässä. Bonuksena saisin tehdä illan hommia vanhojen opiskelukavereideni kanssa, joita tapaan ihan liian harvoin, koska kaikilla on omat työnsä, elämänsä ja kiireensä. Näillä spekseillä ei vaan voinut vetää tyhjää arpaa. Ja silti yllätyin, että liikutuin näin paljon politiikasta.
Pääsin tiimiin, joka valmisteli Suvilahteen työntekijä- ja artistijatkot. Somistajat muuttivat paikan karusta muovimattosaunatilasta kutsuvaksi ja leppoisaksi loungeksi. Me tuottajatiimissä keskityimme riskinhallintaan ja yleiseen sujuvuuteen, kuten tekniikka, juomat, roskat, kierrätys ja vessapaperi. (;
Vessoissa onneksi kävi tuottajien lisäksi myös somistajatiimi. ❤
Vaikka minulla ei ollutkaan asianmukaista valosuunnittelijan koulutusta, opettelin Super Tuomaksen toiveesta toimimaan LED-valojen kanssa. Koitin saada punaisesta, sinisestä ja vihreästä valkoista valoa. Mitvit, lapsena väriliiduilla siitä tuli aina ruskeaa ?! Mutta tekemällä oppii parhaiten. Ymmärrän nyt rakkaita valosuunnittelijaystäviäni piirun verran paremmin. Luovuuteni oli rajoitettu siihen, mihin sähköjohto, paloturvallisuus, kalusto ja yhden opintopisteen värioppi riittivät.
Keikassa kiinnostavaa oli totta kai Ultra Bran herääminen kuolleista. Ja minua kiinnosti tietenkin managerina eniten se, millaisella hartaudella tähän ainutlaatuiseen live-keikkaan yleisössä suhtauduttiin. Tällä kertaa vain kourallisella faneja oli mahdollisuus tulla paikalle ja kokea musiikki. Uskoisin, että musiikkiteollisuus, noin niin kun teollisuuden alana, menee enemmän ja enemmän konserttien ja live-tapahtumien suuntaan. Niissä on vielä erityisyyden- ja vaarantuntua.
UB:n lisäksi paikalla oli koko joukko eturivin artisteja. Presidentin miehet bändi, oli tehnyt järjettömän duunin biisien opettelun ja lappujen kirjoittamisen kanssa. Itse odotin eniten GG Caravania. Ostin jopa puhelimeeni niiden sinkun. (Se on muuten pelottavan helppoa ja vaivatonta, kun luottokorttitietoni ovat jo valmiiksi Applella!) Brandon on tietty minulle tuttu Signmarkin englanninkielisenä äänenä (ja olen jopa jakanut Hongkongissa hotellihuoneen hänen kanssaan. OMG!) Joten tunsin ex-managerillista ja vähän äidillistäkin ylpeyttä siitä, kuinka hyvin hän pärjäsi isolla lavalla suomeksi ”vanhojen partojen” kanssa. Allstars sylkijöiden veto olikin mielestäni yksi illan parhaista!
Liikuttavaa oli, että myös veljeni perhe, joka koostuu kohti neljääkymmentä käyvistä kuoroharrastajista, (he tulevat rakastamaan tätä määrittelyäni) piti eniten juuri puhelauluesityksestä. Liekö biisin kansanmusiikki pohjavire, joka viehätti tai ehkä se oli vaan huikea energia, joka kokoonpanossa oli. Räppäreistä he tunnistivat Palefacen, tietty siksi, koska hän laulaa Ipanapa-levyllä. Lapsiperheet! (:
Mahtava yllätys oli kavalkadin ”klasareimmat” muusikot, Eicca Toppinen ja Pekka Kuusisto ja Sibeliuksen Vesipisaroita. Kappale oli kaikessa herkkyydessään niin intensiivinen, että yleisö lakkasi hetkeksi päivittämästä facebookiaan ja keskittyivät kuuntelemaan kaikilla aisteillaan. Oli maagista kun Jäähallin 7000 ihmistä pidätti yhtä aikaa hengitystä ja varvisti katsomaan lavalle. (Siitä ei ole kuvaa, koska itsekin kuuntelin ja unohdin hetkellisesti räplätä järkkäriäni.)
Sää nähdä riittääkö nettisukupolven tuki tekemään Haavistosta Presidentin. Mutta äärimmäisen kiehtovaa on ollut huomata viestinnässä tapahtunut muutos. Obaman kampanjan yhteydessä puhuttiin murroksesta. Hänen kampanjansa perustui tuhansien vapaaehtoisten bloggarien kirjoituksiin, lukemattomiin webin keskusteluryhmiin, YouTuBe-videoihin ja laajoihin nettikeräyksiin. Jos Haavisto valitaan, yhteiskunta ei voi enää sivuuttaa nettisukupolvea. Se on kiinnostavaa niin yhteisöviestinnän kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisenkin näkökulmasta.
Kävi, miten kävi, toivon, ettei Haaviston Pressan paikka jää kiinni keskikertaisesta valosuunnittelustani Kokoaan suurempi Suomi –konsertin jatkoilla. Tein parhaani hei ! Demokratia 2.0. Over and out.
Kalliosta kukkulalle 