Sitä laulua en unohda koskaan

Olin koko viime helmikuun Keniassa. Kiipesimme Mount Kenyan huipulle sekä ekomatkailimme Watamuun merikilpikonnien suojeluprojektiin. Jo pelkästään kiipeilyreissu yksinään olisi oman blogin arvoinen, puhumattakaan siitä, mitä kaikkea koin, kun pääsimme osallistumaan Turtle Watch –suojelujärjestön töihin.

En ole oikein osannut kirjoittaa matkastani vielä mitään, kun en ole tiennyt, mistä päästä alkaisin. Kirjoitan ihan väärässä järjestyksessä ekana siitä, mikä tuli mieleen ollessani viime viikolla juontamassa Helsingin koulujen välisessä Taito 2013 -tapahtumaa, jossa muksut lauloivat lavalla toisilleen ja tuomaristo arvioi.

Turtle Watch -suojelujärjestöllä oli useita yhtäaikaisia projekteja meneillään, mutta yksi niistä on haavoittuneita ja sairaita konnia hoitava klinikka. Lasaretin altaiden hoivatit pääsivät säännöllisesti myös mereen polskimaan ”suolakylpyyn”, jonka tarkoitus oli vahvistaa paikallaan kyhjöttäneiden merikilpureiden lihaksia. Samalla suojeluprojektin työntekijät katsoivat, onnistuuko hoidokeilta säännöllinen ilmanotto pinnalta, pääsevätkö kilpurit tarpeeksi nopeasti pakkoon ja maistuuko meriheinä. Olimme tulleet rannalle uimaan klinikalla hoidetun Beauty-kilpikonnan kanssa. Kaunis merikilpikonna oli tervehtynyt täydellisesti ja se vapautettaisiin seuraavana päivänä. Nousimme iloisen riehakkaina vedestä rannalle.

Valitettavasti kaikille klinikan konnista ei käy yhtä hyvin. Saman päivänä eräästä kalastajakylästä pelastettu kilpikonna oli saanut niin pahoja kasvaimia molempiin silmiinsä, ettei se enää selvinnyt. Iloisen merikylvyn jälkeen vuorossa oli siis kuolleen matelijan hautaaminen.

En uskonut, että  hautakuopan kaivaminen  haisevalle ruumiille olisi jäänyt vahvemmin mieleen kuin ensimmäinen yhteisuintini ilmielävän merikilpikonnan kanssa. Kuoppaa kaivettiin rantahiekkaan antaumuksella, koska ruumis oli haudattava riittävän syvälle, ettei koirat tai vuorovesi kaivaisi sitä ylös. Kun kuoppa oli tarpeeksi syvä, lähdimme hakemaan ruumista autolta.

Merikilpikonnaa ei haudattu rannalle sen takia, että kuolema näissä olosuhteissa olisi jotenkin erityisen harvinaista tai poikkeuksellista, minusta tuntui, että tämä merikilpikonna haudattiin ylistyksenä elämälle. Kaikista konnista juuri tämä kuoli, mutta kontrastina sille, moni muu elää vielä. Tajusin, että me kaikki kuolemme, jotta osaisimme arvostaa jokaista hengenvetoa.

Projektin työntekijä Steve kysyi minulta takaluukun kohdalla, osaanko laulaa. Vastasi, että osaan. Olenhan käynyt musiikkiluokat, laulanut bändissä ja opiskellut laulua vuosia. Hän pyysi minua laulamaan. Kysyin, mitä kappaletta ja hän kohautti olkiaan ja sanoi, valitse itse. Aloin spontaanisti laulaa samaa kappaletta, jonka lauloin isotätini hautajaisissa.

Tilanne oli niin tunteellinen, että lauloin syvältä sydänjuurista samalla kun kävelimme hitaasti kohti kuopan reunaa veltto ruumis sylissämme. Laskimme konnan kuoppaan ja aloitin kolmannen säkeistön. Peittäessämme kuoppaa hiekalla kukin vuorollaan, muutkin alkoivat yhtyä lauluun, jokainen omalla kielellään.

Havahduin siihen, että en ole koskaan ennen laulanut niin, että kyseessä ei olisi esitys. Tuntuu, että useimmiten laulaminen on harjoiteltu esiintyminen, teknisesti mieluiten virheetön suoritus tai lahjana saatu erityistaito, ei mikään spontaani yhteisöllisyyden ilmaisumuoto. En ole ennen tätä kokenut yhtä voimakkaasti, miltä tuntuu laulaa sydämestä, ilmaistakseni arvostustani käsillä olevaa tapahtumaa kohtaan tai liittyäkseni sitä kautta samaa hetkeä jakavien ihmisten tunnetilaan.

Tämä hetki muutti suhtautumiseni laulamiseen. Pysyvästi. Oli ainutlaatuinen kokemus antautua laulamaan spontaanisti kunnioituksesta elämää kohtaan. Silloin ajattelin, olenpa kiitollinen siitä, että saan laulaa. Wau. Ehkä samoja fiiliksiä koetaan parin viikon päästä, kun Suvivirsi taas kajahtaa ja vapauttaa koululaiset kesälaitumille polskimaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAStevejaNupsOnthebeach

Rantavedessä ympärillämme pyöri nenänsä polttanut pieni poika. Hän näytti olevan äärimmäisen kiinnostunut konnasta. Kaikista kielloista huolimatta aina kun silmä vältti pojan oli pakko nipistää merikilpikonnaa jostain räpylästä.

Georgesunset

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s

%d bloggers like this: