Rullaapi rullaapi

 “Sulje silmät ja ajattele Himalajaa.”

Ostin elämäni ensimmäiset juoksukengät. Päätin luottaa erikoisliikkeen myyjään, siitäkin huolimatta, että tuttu Internet-kauppias varoitteli, että myyjät kauppaavat asiakkaille aina vain sitä mallia, missä on suurin kate tai mitä on sattunut jäämään varastoon.

Kampin keskuksen juoksu-kaupassa asettelin ensitöikseni jalkapohjani laudalle, jolla mitattiin jalkojeni kaaria. Korkeat jalkapöydän kaaret ovat olleet minulle ainoa ylpeyden aihe isältäni perityissä epänaisellisen valtavissa kintuissa. Tosin ainoastaan siihen asti, kunnes teininä kaaduin portaissa ja katkoin oikea nilkkani nivelsiteen. Nyt vanha vamma näkyi selvästi toisessa jalassani lievänä ylipronaationa (hieno sana kinkkiselle vaivalle).  Sisäkiertoni oli, kiitos joogan tasapainoharjoitusten, niin lievä, että minulle suositeltiin kuitenkin neutraaleja kenkiä.

Tassuttelin läpi aika monta mallia. Koitin kysellä myyjältä, mitä hän suosittelee, mutta asiansa tunteva mimmi vakuutteli, että kaikilla meillä omat mieltymyksemme. Olinkin vakuuttunut, että hänellä on varmasti vilkkaasti liikennöidyssä kauppakeskuksessa aitiopaikka tutustua jos jonkinlaiseen asiakkaaseen ja tarpeeseen. Myyjätär sanoi, että tärkeintä olisi, että itse viihtyisin kengissäni. Ihan viisaita ohjeita sinänsä, lenkkipolulla ei taida olla ketään muutakaan ottamassa syitä niskoilleen.

Kapuajien ensimmäisessä yhteisessä tapaamisessa Adventure Partnersin Johannes, joka meitä evästi jääkiipeilyn saloihin, terotti mieleeni, että sopivat kengät ovat jäätikölläkin lämpimät. Jostain syystä tuppaan aina ostamaan liian pieniä kenkiä. Myönnetään, ei tarvitse olla kummoinenkaan keittiöpsykologi, että äkkää ilmeisen yhteyden traumaani liittyen isältäni perittyihin kanootteihin. Minulla oli esikoulussakin ryhmäni suurimmat kumisaappaat. Tällä kertaa päätin, etten sortuisi vanhanaikaiseen, en ostaisi liian pieniä kenkiä. Sovitinkin suurimman osan kaupan miesten malleista, mutta päädyin lopulta Asicsen pirteään pinkkiin malliin. Kampaajani varoitteli jo etukäteen, että juoksukengät ovat aina rumat, koska niitä ei voi valita ulkonäön perusteella. Myöhemmin minulle kommentoitiinkin, että ainoastaan koko mustan asun kanssa kengät saattavat olla menettelevät. Onneksi Keskuspuistossa ketään ei kiinnosta.

Kuullessani kenkien hinnan, irvistin ilkeästi. En ollut koskaan käyttänyt vastaavaa summaa kenkiin, vaikka olen nainen. Myyjä nauroi, ehdotti sulkemaan silmät ja ajattelemaan Himalajaa. Tein työtä käskettyä ja höyläsin korttiani. Se ei ollut moksiskaan.

Olin  niin innoissani koko asiasta, että minua himotti päästä kokeilemaan popojani tositoimissa. Kukapa olisi uskonut, että sekin päivä vielä tulee, kun minä odotan innokkaana pääseväni juoksemaan. What?! Vappuaattona rullailin aurinkoisessa Keskuspuistossa uusissa ilmatyynyissäni ja kylläpä vaan tuntui aika mahtavalta. Minulla on kutina, että tästä tulee vielä oivallinen kevät.

Ps. Miten muotiblogaajat oikein ottavat onnistuneita asukuvia itsestään peilin kautta? Onk tää joku sukupolvikysymys? Nykyteinit on syntyneet kamera kaulassa ja kansalaistaitona kuolunpihalla opitaan ottamaan ansioikas omakuva? Häh?

Pps. Veikkaan, että niiden peilistä ei ehkä näy täysi pyykikuivausteline…