Mäkitreeni

2500 rappusta ylös, 5333 pientä sherpan askelta alas

Kanniskelin Malminkartanon ylämäessä edestakaisin viiden niteen verran painavaa sanaa. Satoi vettä, mutta onneksi ylioppilaslahjaksi saamani kaksiosainen Kalevala ei pahemmin kastunut. Merriam Webster’s otti vähän osumaa kosteudesta, mutta se onkin toisaalta näin Internet aikakaudella suhteellisen tarpeeton teos, google kun hakee paljon nopeammin kuin minä.

Puolitoista tuntia yhteistä mäkitreeniä parin muun kapuajan kanssa oli yllättävän lystiä. Ei menty liian kovaa ja askelia kertyi lähes huomaamatta, kun juttu luisti. Onneksi portaita kiivetessä tuli sen verran lämmin, ettei sadekaan haitannut. Oli oikeastaan ihan hauskaa tähytä uhkaavia pilvimuodostelmia aina mäen laelta. Ja hapekas ilma on kiva treeneissä.

Inspiroidun kanssakapuajasta Jerestä, joka kertoi kaivanneensa jo pitkään merelle ja ostaneensa kesällä lähes hetken mielijohteesta purjeveneen. Tulin vaan niin onnelliseksi siitä, että joku saa purjehtia ja siitä, että joku on uskaltanut uhmata ikiaikaista suomalaista traditiota ja sijoittaa asunnon sijaan rahansa omaan onnellisuuteensa juuri nyt. Ilmoittauduin välittömästi vapaaehtoiseksi miehistöön, vaikken vielä osaakaan purjehtia – opettelen sen sitten heti kiipeämisen jälkeen.

Samastuin todella Jereen hänen puhuessaan veneestään. Näin, miten hänen koko olemuksensa muuttui, kun hän kuvaili kiireetöntä ja hiljaista tapaa liikkua merellä. Hän oli odottanut saavansa tällaisen fiiliksen palkinnoksi marraskuun ponnisteluista, mutta saikin sen pyytämättä ja yllätyksenä aivan kuin spontaanina förskottina juuri sopivan purkkarin muodossa.

Minulle kävin vähän samalla tavalla meidän landen savusaunan kanssa. Enpä olisi osannut odottaa, että onni oli lähempänä kuin luulinkaan. Jotenkin täysin suunnittelematta monen luontevan sattuman kautta tontin nurkalle hylätystä saunasta tuli minulle kesähuone. Pihalle istutettiin vaahteroita ja pystytettiin Nepalin inspiroimana ekologinen biokäymälä eli vanha kunnon hyyskä. Remontti on nyt maaleja ja tapetteja vaille valmis ja kun kävelen sisään pieneen punaiseen talooni tunnen olevani juuri oikeassa paikassa ja koen hersyvää iloa. Saunassa ajan rytmi on toisenlainen ja oven sulkeuduttua duunit ja kiireet jää sen ulkopuolelle.

Kelasin, että tätä tunnetta haetaan sieltä kolmen viikon vaellukselta, mutta että tämä totuus selvisikin minulle kaatosateessa Helsingissä 60 metriä korkealla jätemäellä. Jään miettimään, että mitäköhän sitten siellä itse Himalajalla tulee vastaan. Taitaa olla, että konkari kapuajani Heini oli oikeammassa kuin uskalsin itselleni myöntääkään. Hän sanoi naurua silmissään, että Kapua on paljon muutakin kuin kuukauden reissu Nepalissa ja sen koko laajuus selviää vasta ajan kanssa.