Pitääkö isosta kaatumisesta oppia jotain?

Kun kaadut, nousetko heti ylös, puistelet vaatteesi ja jatkat matkaa vai pysähdytkö katsomaan taaksesi nähdäksesi, mihin kuoppaan lankesit?

Pannutin eilen oikein antaumuksella Kalliossa. Minua harmittaa, että saatoinkin narahtaa siihen vanhanaikaiseen: pyörä, sateen jälkeinen märkä tie ja sporakiskot. Liukkaalla ne kun imaisee ahnaasti pyöränkumit kampittaakseen sinut asfaltin hellään syleilyyn.

Astetta kapeammat pinkit kumit takasivat kuitenkin, että kaaduin sentään tyylillä. Jos olisin rullalautailija, temppuani olisi voinut kutsua esimerkiksi nimellä front slide rail curb, niin hienosti liuin kiskon sivua ennen kuin menetin tasapainoni ja mätkähdin turvalleni maahan. Se ei ollut enää niin tyylikästä.

Onneksi oli kypärä, se meinaan otti eniten hittiä. Seuraavana tiehen osui, poskipää, polvi ja reisi. Ja onneksi on omasta takaa pehmikettä luiden päällä. En usko, että mitään meni pahemmin rikki. (Samalla kun hän kirjoittaa tämän, hän ristii henkisesti sormensa ja koputtaa puuta.)

(En aio jukaista kuvia Internetissä reidestäni vaikka se ruhje olisi paljon herkullisemman värinen.)

Noh, nyt on arpia – naamassa ja kypärä on kokeiltu – toimii. Ja ei kai siinä ole mitään noloa, että jotkut asiat pitää vaan kokeilla, oppia kantapään kautta. Paitsi, että hävettäähän se nyt vähän, kaaduin meinaan siinä samassa kohdassa jo kolme vuotta sitten ja aivan samanlaisena sateisena iltana kuin eilen.

Silloinkin minulla oli kiire. Edellisellä kerralla Kendo harjoituksiin, nyt joogaan. Ja jotenkin en voi sille mitään, että mietin, yritetäänkö minua herättää lyömällä vasten kasvoja tai pysäyttää kuljettamalla vähän ojan pohjaa pitkin vai onko kyseessä sittenkin vain itselleni ominainen ilmiö nimeltä kömpelyys syyskuun stressissä.

Unikirjoissa pyydetään kiinnittämään huomiota toistuviin uniin, päteekö tämä myös toistuviin hölmöilyihin? Vai tyydynkö vaan siihen, että risteys on hengenvaarallinen ja jos kahdesta kerrasta ei opi, sitten voi kyllä huoleti jättää käyttämättä sitä kypärääkin. Tyhmästä päästä kärsii myös poskipäät.

Viimeksi kun kompuroin siihen aivan samaan spåra-kiskoon, etsin aktiivisesti ulospääsyä vanhoista kaavoistani. Vuosi oli 2008. Poljin Kendoon, olin myöhästyä. Kaahasin ja seuraavaksi oli märkä tie poskella. Joku tuli auttamaa minua pystyyn. Muistan hänestä enää vain, että hänellä oli jaloissaan samanlaiset Camperit kuin minulla, en kehdannut katsoa silmiin.

Kampesin itseni pystyyn sopertaen nolona jotain suomalaisittain kulttuurisesti merkittävää, kuten: oho. Keräsin kadulle levinneen omaisuuteni ja poljin harjoituksiin vältellen vastaantulijoiden katseita. Vähättelin sykkivää kipua, huusin tuskaa sekä häpeää harjoituksissa halkoen bambumiekallani ilmaa. En ollut ehkä aivan sisäistänyt miekan tietä, jossa tarkoituksena oli yhdistää mielen voima kehon tasapainoon.

Kolmessa vuodessa olen sentään oppinut sanomaan minua pystyyn kammenneille, kiitos avusta. En lähtenyt joogamaan rangaistukseksi lankeamisestani, vaan nilkutin kiltisti kotiin nuolemaan haavojani. Enkä myöskään ole enää niin nuori, etteikö tuollainen osuma tuntuisi kehossa. Tällä hetkellä teen etänä töitä läppärillä sohvalla, jossa saan polveni suhteellisen kivuttomaan asentoon eli siis niin, ettei mihinkään satu ainakaan ihan koko ajan. Tosin kaikki äkkinäiset liikkeet, joita vaaditaan esimerkiksi kun puhelin soi toisessa huoneessa, tuntuvat juuri nyt täysin mahdottomilta.

Jotenkin ilmassa leijuu sen paradoksin henki, joka sanoo, että on täysin mielipuolista kaahata niin kovaa pyörällä, että ei ehdi siinä kiireessä keskittyä ollenkaan itse ajamiseensa, koska on myöhässä sieltä jostain muualta, missä sitten voi olla ohjatusti läsnä. Kyllä se keskittyminen saattaisi olla paikallaan muuallakin kuin joogasalissa, ihan siinä omassa ohjauksessa.

Toisaalta ystäväni oli lohdullinen puhelimessa (jonka hän antoi armollisesti hälyttää tarpeeksi kauan) ja sanoo, että ehkä kyse on vaan siitä kääntyvästä tuulesta, joka siinä Pieni suklaapuoti –elokuvassakin enteilee muutosta. Ehkä nyt on jälleen aika kääntää lehteä, etsiä ulospääsyä vanhasta.

Joten kiitos lähettäjälle, viestinne on vastaanotettu, etsin vielä dekooderia, seikkaperäisempään ymmärtämiseen, mutta sillä aikaa toista isompaa viestiä ei ole tarpeen lähettää. Perille tuli!

Kapua porukkamme viidestätoista kapuajasta yksi on jo joutunut jättäytymään leikistä kokonaan loukkaantumisen vuoksi. En haluaisi haudat unelmaani Himalajasta Kaarlenkadun sporakiskoille.

Menen lukemaan omia kirjoituksiani Hidasta elämää sivuille. (: