Pitäis, pitäis, pitäis pitäis…
Parasta tänä maanantaina on se, että olen parantunut lähes kokonaan! Tuntuu kuin olisin saanut todistaa ihmeen. Enintä, mitä olen oikeastaan voinut edes tehdä on lähinnä pysytellä poissa itseni tieltä. Olen vaan antanut kehoni rauhassa luoda uusia soluja ja tervehtyä. Kehoni toiminta on ollut kaiken kukkuraksi huippunopeaa, vaikken ole sitä lainkaan hoputtanut. Viikko kaatumisen jälkeen olen jo lähes kokonaan elpynyt. Elämän ihme. Ja kenties kohentuneen yleiskunnon roima voimannäyte?
Ankeinta on taas se, että jälleen kerran yksi viikko takana ja yksi viikko vähemmän aikaa valmistautua. Paine kasvaa ja vaikka se tunnetusti se onkin vain omassa päässäni, vaikuttaa se lamauttavasti myrkyn lailla koko keskushermostoon. Kaikki on jotenkin tahmeaa. Harmaata. Nihkeää.
Mistä aloittaa kun tuntuu, että vaikka mistä päästä alkaisi, ei ehtisi saada millään kaikkea valmiiksi. 
Kun on liian monta palloa ilmassa yksikin tasapainonmenetys ja homma sakkaa. Isot muutospaineet duunissa yhdistettynä kunnianhimoisen varainkeruuhankkeen loppukiriin ja yhteen kappaleeseen pyöräilyonnettomuuksia. Tulos on aika kaukana siitä, mitä “entinen” suorittaja oli mielessään maalaillut. Ja jollekin sitä on tässä suuri tarve selitellä.
Dear Echart Tolle, I have a quarrel with the present moment, where could I return it? And who should I hold responsible?
Dear suorittaja-Nuppu, voisitko hetken hengittää ja hyväksyä nykyhetken tilan? Tällä hetkellä olet epäonnistunut lähinnä vain omassa päässäsi ja pettynyt omiin odotuksiisi. Sen lisäksi tietenkin puhut itseksesi itsellesi blogissasi.
Mistä löytyisi sellainen päähän asetettava ylipaineventtiili, joka tasaa paineen ennen kriittisiä kierroksia? Nimimerkillä Oliskomitenkäänmahdollista, että se tsapaino voisi löytyä muutenkin kuin vain siellä ääripäissä luuhaamalla?
Kalliosta kukkulalle 