Ulkopuolella

Parasta juuri nyt: välitila

Kotimaatamme kuohuttava tuntuu itselle jotenkin kaukaiselta. Ei oikein kosketa. Itsenäisyyspäivä, kansalliset rajat, suomalaisuus, menneisyyteen tähyäminen, homojen tanssimisen kauhistelu (jälleen kerran), sotaveteraaneihin vetoaminen (iän ikuisesti)  ja kaikki, josta normaalisti ottaisin kierroksia (nollasta sataan kahdessa sekunnissa), ei tunnu hetkauttavan mihinkään suuntaa.

Hommailen himassa, itsekseni pehmeässä hämärässä sunnuntai-fiiliksissä irrallaan arjesta. Ei enää matkalla, ne viisitoista ihanaa muuta ei ole enää ympärilläni, muttei vielä töissäkään. Olla irti kaikista omista rooleista. En ole enää se, kuka olin Kapuaja-porukassa, mutten ole vielä se, joka olen toimistollakaan. Hetkellisesti ulkopuolella omasta elämästä ja sen odotuksista.

On ihanaa viipyillä paikassa, jossa ei ole tulevaisuutta, suunnitelmia, sitoutumisia eikä aikatauluja. Kalenterini on täysin tyhjä. Olen koukussa siihen, kun kaikki on vielä täynnä mahdollisuuksia, ohikiitävän hetken vapaapudotuksessa, täysin avoimena. Olen turvallisessa siirtymävaiheessa, välitilassa lipumassa lomalta kohti työtä, kulkemassa jostain poikkeuksellisesta kohti perusrutiineja. Ulkopuolella on toisenlainen perspektiivi.

Enkä tarkoita arjella mitään pahaa! Joskus siihen liitetään olettamus, että huippuhetket ja arkea pilkkovat ainutkertaisuudet olisi se, miksi eletään. Mutta minusta se ei ole suinkaan niin. Minä rakastan arkea. Pidän pienimuotoisista asioista, aivan samalla tavalla kuin huippukokemuksistakin. On vain joskus kivaa olla välissä. Jo lähtenyt, muttei vielä saapunut perille.