Oho!

Hidasta elämää –sivuston keskiviikkokolumnillani on jo reilusti yli 1000 tykkäystä. Jotenkin aika mieletöntä. En osannut ollenkaan odottaa, että tällä kertaa tuli kynäiltyä ”hitti-teksti”. Olen niin kiitollinen sivuston päätoimittajalle Sannalle, joka jo kauan sitten tunnisti piilevät kykyni, luotti täysillä ja houkutteli kirjoittajan minusta esiin. Kirjoittaminen ei ole urakka, jonka voi huhkia valmiiksi. Sen opetteleminen on prosessi, eikä sitä voi oppia muuta kuin vaan tekemällä. Ja julkaisemalla.

Olen tietenkin tosi mielissäni kirjoittajana, että onnistuin koskettamaan lukijoita ja että joku, minkä minä tunsin liikutti muitakin. Samaan aikaan tuntuu todella ristiriitaiselta käydä tarkistamassa Internetistä, miten moni minusta oikein tykkääkään.

Myönnettäköön, että ajoitus on mainio. Tällä sisäisellä hehkulla on hyvä lähteä hakemaan ensi vuodeksi toimittajan töitä. Ehkäpä uskallan jopa luottaa siihen, että minulla saattaa olla jotain kiinnostavaa sanottavaa. Ennen kaikkea omalla äänelläni. Jos uskallan oikein unelmoida, olisi hykerryttävää, jos saisin jakaa tarinan Kenian kilpikonnista ja vuoresta, joko tekstinä tai kuvina. Pystyisinköhän saamaan reissustamme jutun läpi johonkin mediaan? Hui.