Suden hetki – pimeintä on juuri ennen kuin sarastaa

Melkein päivälleen vuosi sitten blogasin huiputuksestamme. Vuoden päivät eivät ole himmentäneet fiilistä. Päinvastoin. Oikeastaan vasta nyt tajuaa, mitä kaikkea matkalla oikein tapahtuikaan.

Jos ressuni vuorelle olisi elokuva, aurinkoista huiputustamme edeltäisi toisenlainen kohtaus. Se tapahtuisi hämärässä vessassa, jossa on niin kylmä, että hengitys höyryää.

Ainoa vaan, että tämä ei siis tietenkään ole elokuva, vaan muisto elämästäni. Tämä tapahtui pari päivää ennen kun kiipesin voittajana Islan Peakin huipulle. Ja tämä kohtaus oli se, joka lopulta muutti elämäni. En vain tiennyt sitä silloin.

***

Suora leikkaus Dingbochen vessan lattialle.

Oksennan kaaressa. Valkoinen posliini värjäytyy siniseksi mustikkakeitosta, jonka telttakaverini on kantanut Helsingistä tänne neljään ja puoleen kilometriin. Mitä haaskausta, ajattelen. Ravinto ei ole vielä ehtineet imeytyä systeemiini, luovutan jokaisella yökkäyksellä elämän energiaani viemäriin. Lähteeköhän mustikka koskaan tuosta irti, mietin. Posliini – valkoisesta nyt puhumattakaan – on tällä reitillä harvinaista herkkua. Hävettää.

Lausun mielessäni hiljaisen kiitoksen siitä, että juuri tämä yö vietetään poikkeuksellisesti retkeilymajassa eikä teltassa. Vaikka makuupussista ulos ja sisään ryömiminen kymmenen minuutin välein onkin ihan yhtä hankalaa, lannistavampaa olisi yökätä yksin jossain kelmeässä pusikossa.

Ohut ilma painaa keuhkojani kasaan. Pimeän ikkunan takana aukeava vuoristo puristaa jokaista soluani. Puristan takaisin. Kumpi murtuu ensin? Näen häivähdyksen möröstäni, se käväisee tietoisuuteni rajamailla, mutten saa siitä kiinni, en edes hännän päästä. Epämääräinen outo tuntemus vatsanpohjassani tassuttelee ympyrää.

Raskas hengitykseni kuulostaa korviini vieraalta. Hapenpuute tekee kaikista liikkeistäni korostetun hitaita. Laitan silmäni kiinni ja nojaan otsani vasten pytyn kylmään reunaa. Hengitän tilaa pelolle, joka kuristaa kurkussani. Koitan pysyä läsnä kehossani, vaikka mieleni yrittää koko ajan karata muualle. Se astelee omia polkujaan, hämmentää soppaa sotkeutumalla menneeseen ja huolehtii tulevasta. Sydämeni hakkaa, hengitykseni rahisee keuhkoissa.

Koitan vaientaa äänet päässäni. Ne sähisevät, etten pysty siihen, en ole harjoitellut tarpeeksi, eikä kehoni ole tarpeeksi vahva. Mieleeni tulvii kuvia menneisyyden riittämättömyydestä. En saa olla heikko. Vuoristo ei ole hemmoteltujen, huonosti valmistautuneiden tyttöjen paikka, niiden paikka on kotona kaupungissa latte-kahviloiden kantama-alueella. Kiroilen ääneen. Että tämäkin vielä saatana. Joka paikkaan sattuu.

Puren huomaamattani hampaitani tiukasti yhteen ja annan kuumien kyyneleiden valua säiden puremille poskille. Itkun voima tärisyttää kehoani. Kierrän ajatuksissani buddhalaista rukouskiveä myötäpäivää, kuten niin monta kertaa päivän vaelluksella. Tartun mantraan kuin pelastusrenkaaseen, toivon sen voiman hukuttavan lannistavat äänet alleen. Kuulin mantran ensikertaa sisältäni erään nepalilaisen rukousmyllyn kohdalla. En ole varma mistä se tulee, mutta se rauhoittaa minua. Hengitykseni tasaantuu ja sydämeni lakkaa hetkeksi pamppailemasta.

Kyyneleet valuvat tahmeina poskilleni, mutta käännän pelolle kasvoni. Vaikka minua hirvittää nähdä se, en annan sen enää huohottaa niskassani. Minulla ei ole muita vaihtoehtoja kuin kohdata se ja laskea irti. Olemme liian korkealla, en jaksa enää kantaa meitä molempia. Toisen meistä on aika jäädä tähän ja toinen jatkaa tästä edes yksin.

Pian istun mörköni kanssa kasvotusten kivellä, minua pelottaa, mutta hymyilen, minä tunnistan sen. Tuon käteni sydämen päälle paikalliseen tervehdykseen. Nyökkään sille ja toivotan, Namaste. Kumarran sinulle. Riisun sydämeni riittämättömyydestä ja menneisyyden aseista. Jostain syvältä sisältäni kuuluu kuiskaus: ”Äiti, mä pystyn siihen.”

Samaan aikaan vatsani kouristuu kramppiin, kipu palauttaa minut äkisti takaisin vessan betonilattialle ja kroppaani. Oksennan kaaressa. Mustikkakeittoa Himalajan pytyn reunassa. Ikuisesti. Ikkunan takana aamun ensikajastus valaisee maailman korkeimman vuoriston. En tule koskaan unohtamaan sen kullankeltaista siluettia. Sarastus voittaa suden hetken. Jossain syvällä sisimmässäni tiedän, minä pystyn siihen.

***

Kello kymmeneltä 27. Marraskuuta 2011 minä huiputan maailman korkeimman vuoriston saarimaisen Imja Tse -huipun. Minä pystyin siihen, koska tervehdin vuorokauden synkimmällä hetkellä omaa pelkoani.